lauantai 17. huhtikuuta 2021

Oppivelvollisuuslaki - ratkaisu syrjäytymisen ehkäisemiseen vai kaivoon kannettua vettä?

 Oppivelvollisuus Suomessa täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Juhlavuonna oppivelvollisuuden ikärajaa nostetaan 18 ikävuoteen ja elokuun alussa astuu voimaan uusi oppivelvollisuuslaki 1214/2020. Oppivelvollisuusiän korottamisen yhteydessä olisin kaivannut remonttia koko koulutusjärjestelmään. Kun tavoitteena on saada kaikille nuorille nuorille vähintään toisen asteen tutkinto, olisi pitänyt uudistaa myös perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen kokonaisuus sellaiseksi, että valmistuminen tapahtuisi pääsääntöisesti oppivelvollisuuden aikana. 

Hyvää uudessa laissa on se, että nuoret pakotetaan hakeutumaan perusopetuksen jälkeen toiselle asteelle tai siihen valmistavaan koulutukseen. Maksuttomuus, vaikka onkin valtava yhteiskunnan tulonsiirto hyväosaisille, helpottaa joidenkin nuorten koulutuspolkua. Erilaisiin kuntien ja koulutuksen järjestäjien tukitoimiin on varauduttu taloudellisin panostuksin. Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen koulutuksen leikkauskauden voi nyt toivoa päättyneen. Ministeri Saramo lupasi haastattelussa valtion kustantavan kaikki siirtymävaiheen kulut, mutta oma käsitykseni on, että pitkässä juoksussa maksuton toinen aste vaatii kunnilta merkittävän panostuksen ja siinä piilee alueellisen eriarvoistumisen uhka. 

Oppivelvollisuuslain velvoitteet koulutuksen järjestäjille, kuntien nuorisotyölle ja sosiaali- ja terveyspalveluille ovat jatkumo oppilas- ja opiskeluhuoltolain velvoitteille. Yhteiskunnan turvaverkko nuorille tiivistyy entisestään. On entistä vaikeampi antautua Hassisen Koneen vietäväksi, ellei ole täyttänyt 18 ikävuotta.

Oppivelvollisuuslaissa on paljon hyviä elementtejä ja yhteisvalinnan tuoreet tilastot osoittavat uuden lain kantavan nuoret koulutuksen kaivoon. Todellinen haaste on kuitenkin vasta edessä. Kuinka pitää kannettu vesi kaivosssa? Toisen asteen koulutuksen läpäisyyn liittyviä ongelmia ei oppivelvollisuuslaki ratkaise. Tarvitaan monipuolisia opetuksen ja ohjauksen toimia opiskelun arjessa ja entistä enemmän yhteistyötä ja dialogia toimijoiden välillä. Opiskelijoiden osallisuuteen ja opiskelijayhteisöihin panostaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin moniammatillisten verkostojen yhteistyö. Koska oma lempiteemani kehittämistyössä ja hyvinvoinnin edistämisessä on hyvien käytäntöjen juurruttaminen ja levittäminen, kaivelen mielelläni menneitä ja nostan esille näkökulmia ja toimintamalleja, joita mielestäni kannattaa edelleen jatkojalostaa.

Katsoessani opetusministeri Jussi Saramon haastattelua Ykkösaamussa, sain virikkeen kaivaa kirjahyllystäni Jukka Vehviläisen Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisun. Sykäys tuli siitä, että haastattelussa esitettiin oppivelvollisuuslain olevan keino ehkäistä syrjäytymistä. Varmasti ongelmakeskeisessä ajattelussa tämä onkin ollut tavoite ja perustelu lain laatimiselle, mutta ei koulutuksen keskeyttäminen ole sidoksissa vain syrjäytymisen uhkaan. 

Vehviläisen tutkimustulosten mukaan erilaisista oppimisen tai arjen hallinnan ongelmista johtuvia keskeyttämisiä on 10-15% opiskelijoilla, mutta opintojen etenemisen vaikeuksia ja keskeyttämisajatuksia on 30-40% opiskelijoista. Jopa kolmannes opiskelijoista kokee, että opiskelupäivät eivät ole tarpeeksi haastavia ja työntäyteisiä. Ongelmakeskeisyyden sijaan onkin tärkeämpää panostaa koko opiskeluyhteisöä tukevaan tehokkaan läpäisyn oppimisympäristöön. 

Vehviläisen tutkimustuloksiin perustuvassa mallissa on neljä kulmakiveä: johtajuus, opetus, luotsaaminen ja opiskelun tuki. Luotsaminen on lähes synonyymi ohjaamiselle, mutta luotsaamisessa korostetaan opiskelijan omaa roolia prosessissa. Viimekädessä opiskelijan kokemus oman opiskelunsa hallinnasta ja omien valintojen merkityksen konkreettinen kokeminen ovat asioita, jotka saavat opiskelijat sitoutumaan opintoihin.

Vaikka ammatillisen koulutuksen läpäisyn tehostamisen ohjelmalla 2011-2014 ei päästykään päätavoitteeseen valtakunnallisen keskeyttämisprosentin osalta, ohjelman hankkeissa saavutettiin erinomaisia tuloksia, kehitettiin suuri määrä hyviä käytäntöjä ja tutkimustyöllä löydettiin uusia näkökulmia keskeyttämisen problematiikkaan. 

Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisu sisältää tehokkaan läpäisyn oppimisympäristö -mallin lisäksi konkreettisia hyviä käytäntöjä luotsaamiseen, opetuksen järjestämiseen ja oppimisen tukemiseen.  Vehviläisen kirjaamat läpäisyn tehostamisen 10 havaintoa kannattaa ottaa ohjenuoraksi ammatillisen koulutuksen johtamisessa, opetuksessa ja tukipalveluissa. Historiikki on myös tärkeä dokumentti monivuotisen hankeohjelman tulosten kokoamisessa. Toivottavasti erilaisista hankeohjelmista syntyy vastaavia yhteenvetoja, jotka edistävät hyvien käytäntöjen juurruttamista ja levittämistä hankkeiden päättymisen jälkeen.


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Korona palautti hyvinvointihäärääjän takaisin toiselle asteelle

Olen palannut toisen asteen ammatillisen koulutuksen kentälle, sen ruohonjuuritasolle. Aloitin tammikuussa Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopisto Poken Piilolan toimipaikan asuntolaohjaajana. Asuntolatoiminta oli minulle läheinen asia työskennellessäni SAKU ry:ssä ja nyt olen siis sivustaseuraajan roolista siitynyt toiminnan ytimeen. 

Asuntolaohjauksen ohella olen projektipäällikkönä hankkeessa, jossa kehitetään Poken opiskelijakuntatoimintaa, opiskelijoiden osallisuutta ja työkykypassia. Opiskelijoiden osallisuuden kehittämisestä olen innostunut, Työkykypassiin suhtaudun työhistoriasta johtuen rutiinityönä.

Blogini ei ole päiväkirja omista töistäni, vaan jatkan aikanaan valitsemallani linjalla ottaen kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, lakien ja asetusten valmisteluun ja toimeenpanoon sekä nostamaan esille tutkimustietoa ja kehittämishankkeiden tuloksia nuorisotyön ja ammatillisen koulutuksen kentältä.

Tähän comeback-päivitykseen päätin kirjoittaa hajatelman Koronan välttämisestä maalaisjärjellä ja suosituksiin luottamalla.

Korona on koetellut. Vaikka olenkin välttänyt sairastumisetn on elämässä moni asia muuttunut. Tapahtumiin liittyvät työt ovat olleet jäissä yli vuoden ja taxityössä liikevaihto putosi kannattamattomuuden rajalle. Hain uusiin työtehtäviin ja niiden myötä muutin kaupungista maaseudun rauhaan. Kannonkoskella ei tarvite murehtia ruuhkista kaupoissa tai katukuvassa. Uudessa työssä korona näyttäytyy sekä valtakunnallisina että alueellisina rajoituksina ja työnantajan ohjeina, joita pitää jatkuvasti seurata. Etäopetukseen siirtymisellä olisi luonnollisesti merkittävä vaikutus työn arkeen. 

Minä olen ymmärtänyt hyvin monta erilaista TV- ja radiolähetystä seuranneena, että koronatartunnan välttäminen ja sen levittämisen ehkäiseminen on mahdollista, kun välttää kontakteja ja huolehtii käsihygieniasta. Kun ei voi välttää kontakteja, voi riskin minimoida käyttämällä maskia.

Pandemian torjunnan keinot ovat sellaisia, että niitä on käytännössä vaikea säätää lailla. Vaikka lait vielä tartuntatautilakiin ja poikkeustilaan liittyen saataisiinkiin voimaan, niin niiden valvominen poliisivoimin olisi käytännössä hyvin rajallista - naapurikateus olisi ainoa tehokas keino valvontaan.

Jos jäädään odottamaan lain säätämisen prosessia, niin virus ehtii ottamaan pitkän etumatkan. Entä jos ihan  jokainen vain ottaa vastuun ja toimii asiantuntijoiden ohjeiden mukaan? Ei tarvita mitään pakkoa, jos kaikki vain ottavat maskit käyttöön liikkuessaan sellaisissa paikoissa, joissa on muitakin ihmisä ja turvavälien pitäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kenenkään ei tarvitse erakoitua, vaan valita se sosiaalinen verkosto, joka työssä ja vapaa-ajalla on tarpeellinen ja pysytellä sen verkoston keskuudessa. 

Liikunta ja erityisesti ulkona liikkuminen on ihmiselle hyväksi. Nyt pitää vain liikkua yksin tai pienen turvallisen sosiaalisen verkoston kanssa. 

Rokotukset ovat käynnistyneet ja vauhti kiihtyy koko ajan. Oma käsitykseni kaiken tiedon suodattamisen jälkeen on, että ei iso Koo yhdellä rokotuskierroksella vielä kokonaan häviä. Kuten erilaisten kausi-influenssien torjuntaan, tarvitaan Koronan torjunnassakin vielä useita rokotuskierroksia jotta viruksen aiheuttamalta taudilta ollaan turvassa. Ei siis hötkyillä, vaan maltetaan noudattaa terveys-turvallisuusohjeita arjessa.

Kun synkistely ei kuuluu tapoihini, niin lopuksi näkymä tulevaan uuteen normaaliin - vanhaanhan ei ole enää paluuta. Niin ikävää kuin Korona-aika on ollutkin, on se varmasti opettanut meitä pesemään käsiä, arvostamaan kohtaamisia ja yhteisöjä, tekemään etätöitä ja hyödyntämään erilaisia digitaalisia palveluja. Suomessa onkin otettu iso digiloikka Koronan aikana. Toki kaikilla kansalaisilla - ikään katsomatta - ei ole ollut tarvittavaa osaamista, taloudellisia ja henkisiä voimavaroja tai  tarvittavia tukiverkostoja tämän loikan ottamiseen. Koronan jälkeisenä aikana onkin entistä tärkeämpää kiinnittää huomiota yhteiskunnan eriarvoisuuden kaventamiseen. Oppilaitosmaailmassa tämä tarkoittaa lähiopetuksen ja eriläisten  tukipajojen lisäämistä,  Näin saadaan edes vähän kurottua kiinni sitä osaamisvajetta, mikä väistämättä on syntynnyt, kun ei ole päästy oppimaan työsaleissa ja työpaikoilla niin paljon kuin olisi ollut tarve.

Olin jo ennen Korona-ajan alkua sitä mieltä, että yhteisöllisyyden uusi tuleminen oli alkanut. Nyt tuli takapakkia käytäntöön, muttei tarpeeseen. Koronarajoitusten purkamisen jälkeinen uusi normaali on varmasti sellainen, jossa yhteisöllisyys ja kohtaaminen ovat johtavia teemoja kaikessa toiminnassa. 

Jospa nyt kevään ja alkavan kesän aikana kuunnellaan terveysalan ammattilaisia ja toimitaan heidän antamien suositusten ja ohjeiden mukaan riippumatta siitä tuleeko lakeja ja asetuksia. Tunnelin päässä näkyy valoa ja uusi normaali saattaa olla arjessamme jo ensi syksynä - toki kaikkien rajoitusten ja valmiustilojen purkamista saadaan varmasti odottaa ensi vuoden puolelle.  

Miten tahansa hallitus koronaa torjuukin, niin opposition mielestä se on kuitenkin väärin sammutettu. Siksi on viisasta kuunnella asiantuntijoita, käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja antaa politiikan rattaiden pyöriä omaan tahtiinsa. Hyvin olemme pärjänneet tähän asti ja niin saattaa käydä myös tulevaisuudessa.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Koulutussopimukseen orientoiva valmennus parantaa nuorten työelämään kiinnittymisen edellytyksiä


Peruskoulun TET- ja ammatillisen koulutuksen koulutussopimusjaksot ovat aina näytön paikkoja. Niiden merkitys kesätyöpaikan, opiskelun ohessa tapahtuvan työn ja erityisesti valmistumisen jälkeisen ensimmäisen työpaikan saamisessa on varsin suuri. En epäile, etteivätkö opettajat siitä opiskelijoita muistuttaisi, mutta pelkkä maininta ei riitä. Mitä vähemmän opiskelijalla on työkokemusta ja mitä nuorempi hän on, sitä enemmän häntä on valmennettava tulevaa työelämäjaksoa varten. Ensivaikutelman merkitystä tulee erityisesti korostaa.

Tämän syksyn aikana olen haastatellut aika monta työelämän esimiestä. Kaikki ovat minulle kertoneet, että hyvin työharjoittelussa pärjänneet ovat työhönotossa aina sellaisten edellä, joita esimies ei entuudestaan tunne - vaikka paperit saattavat olla paremmat ja työkokemustakin enemmän. Erityisesti keskisuurissa ja suurissa työpaikoissa esimiehet tuntuvat hyvin ymmärtäneen uudistuneiden koulutus- ja oppisopimuksen mahdollisuudet. He tarjoavat mielellään ensin harjoittelupaikan, jossa opiskelija voi antaa ensimmäisen näyttönsä. Tuossa vaiheessa osaamista tärkeämpää on olla ajallaan työpaikalla, osata tervehtiä ja tärkeimpänä osata noudattaa ohjeita. Itseohjautuvuutta odotetaan nuorilta ja yleensäkin uusilta työntekijöiltä työpaikoilla paljon vähemmän kuin oppilaitoksissa. Toki vaatimustaso kasvaa työelämässä hyvin nopeasti.

Kun on halua tehdä töitä ja ymmärrystä noudattaa ohjeita, niin taidot karttuvat ja seuraava vaihe onkin harjoittelujaksoa seuraavat keikkatyöt, kesätyö ja jatkossa yhä useammin opintojen loppuun vieminen oppisopimuksella. Silloin ollaankin jo jalka vahvasti oven välissä valmistumisen jälkeistä työsuhdetta ajatellen.

Edellisessä blogitekstissäni korostinkin jo oppilaitoksen roolia työelätaitojen ja ammatin perusasioiden opetuksessa ennen työpaikoilla tapahtuvan oppimisen alkamista. Tämä on niin työelämän, oppilaitoksen kuin opiskelijan parhaaksi. Kun oppilaitoksessa koetaan nuorilla olevan valmiudet työpaikoilla tapahtuvaan oppimiseen, niin on aina tarpeen järjestää tehostettu työelämään valmentava jakso. Sen tarkoituksena on, vaikka kuinka tuntuisi turhalta, toistaa työelämän perussäännöt, joilla opiskelija saavuttaa paikan ja sen jälkeen vakuuttaa työpaikkaohjaajan ja esimiehen omasta osaamisestaan.

Miten soitetaan työpaikalle ja sovitaan tapaamisesta. Miten esittäydytään ja sanoitetaan oma asia koulutussopimus-, oppisopimus- tai työpaikkahaastattelussa. Miten tärkeää on niin työkavereiden kuin asiakkaiden tervehtiminen. Vuorovaikutustaidot ovat kohtaamieni esimiesten keskuudessa todella korkealla osaamisen arvostuksessa. Niihin kannattaa työelämäjaksoon valmentavassa jaksossa panostaa. Kohtaamani esimiehet ovat olleet hyvin avoimia ja tunnustaneet, että samoja perusasioita kerrataan vakihenkilöstönkin kanssa säännöllisesti.

Askeleet ammattilaiseksi -malli ja eritysisesti mallin tueksi julkaistu oppimispäiväkirja on erinomainen tuki työelämäjakson valmennusvaiheeseen. Ensimmäisellä kerralla oppimispäiväkirja otetaan käyttöön opettajajohtoisesti ja jakso jaksolta opiskelija suorittaa tehtäviä  itsenäisemmin. Oppimispäiväkirjan tehtävät valmistavat lähestyvään työelämäjaksoon ja tukevat työpaikkaan perehtymisessä.

Toinen erittäin tehokas tapa tuoda esiin koulutussopimusjaksojen merkitystä näyttöpaikkana, on käydä opiskelijoiden kanssa tutustumassa alan työpaikkoihin tai pyytää työelämän esimiehiä vierailemaan oppilaitoksessa kertomassa miten heille pääsee töihin ja mitä he arvostavat. Heidän sanomanaan viestin  painokerroin on huomattavasti suurempi kuin opettajan, vaikka viestin sisältö olisi täsmälleen sama.

Suomessa työpaikat syntyvät pääasiassa pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Työpaikat ovat yhä useammin ns. piilotyöpaikkoja, joihin rekrytoidaan ihmisiä sosiaalisen median ja erilaisten verkostojen kautta. Nuorilla verkostot ovat luonnollisesti suppeampia kuin aikuisikäisillä jo työkokemusta omaavilla. Siksi koulutussopimusjaksoilla on nuorille erityisen suuri merkitys. Tästä seuraa, että uraohjausta tulee toteuttaa nuorten kohdalla opintojen alusta asti antamalla tehovalmennusta jokaiselle koulutussopimusjaksoille valmistauduttaessa.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Työelämävalmiudet ovat edellytys työpaikalla oppimiselle

Olen taas viettänyt aikaa työelämän tarjoamissa oppimisympäristöissä ja käynyt keskusteluja työpaikoilla toimivien esimiesten ja ohjaajien kanssa. Havaintojen tuotoksena ei syntynyt jymyuutista, vaan hyvin yleiset käsitykset saivat vahvistusta. Sitä vaan ei tämän päivän ammatillisen koulutuksen keskusteluissa kovin usein uskalleta sanoa ääneen: reformin tavoitteita käsitellään niiden merkittävyyden kannalta väärissä mittasuhteissa. Tulkitsemalla työelämälähtöisyyttä liian kapeasti ja lähettämällä sen johdosta alaikäisiä nuoria  työelämään ilman riittäviä työelämävalmiuksia, reformin hyvät tarkoitukset ja lain antamat mahdollisuudet kääntyvät itseään vastaan.

Julkisessa keskustelussa ja kirjoittelussa rummutetaan näkyvästi työpaikoilla tapahtuvan oppimisen määrän lisäämistä. Kuitenkin uudesta laista poistettiin työpaikalla tapahtuvan oppimisen minimimäärä ja lisättiin koulutuksen järjestäjän ohjausta koskevia velvoitteita. Opiskeluhuollon tukipalvelut laajennettiin kaikkien ammatillista perustutkintoa tai tutkinnon osaa suorittavien oikeudeksi ikään katsomatta. Toki uuden lain perusteluissa tavoitellaan entistä työelämälähtöisempää ja entistä enemmän työpaikoilla tapahtuvaa oppimista, mutta asetaanpa nämä näkökulmat ensin tärkeysjärjestykseen, tarkastellaan niitä laajasti ja jatketaan reformin toimeenpanoa sen jälkeen uuden lain tarkoittamassa hengessä.

"Ammattiin opiskelevat" on valtavan suuri joukko ihmisiä. Jaankin massan kolmeen itse määrittelemääni kategoriaan.

  1. Nuoret 15 - 22v peruskoulun päättäneet yhteisvalinnan kautta tulleet opiskelijat ja jatkuvan haun kautta tulleet opiskelijat, joilla opintojen keskeytymisen vuoksi ei ole toisen asteen tutkintoa eikä työkokemusta.
  2. Nuoret aikuiset 23 - 29v, joilla on toisen asteen tutkinto ja jonkin verran työkokemusta, mutta haluavat vaihtaa alaa.
  3. Aikuisikäiset yli 30v, uudelleen kouluttautuvat tai ammattitaitoaan täydentävät, joilla on työkokemusta ja ovat usein perheellisiä. 
Karkea jako edelleen, mutta antaa raamit tarkastella opiskelijoita asiakasnäkökulmasta. Erilaisista lähtökohdista ammatilliseen koulutukseen hakeutuvilla on hyvin erilaisia valmiuksia, odotuksia ja tarpeita. Myös työelämässä eri kategorioihin kuuluvat opiskelijat ovat erilaisia ohjattavia. Reformin toimeenpanoa tarkasteltaessa ja sitä arvioitaessa on hyvä tiedostaa eri kategorioihin kuuluvien opiskelijoiden määriä.

Ammatilliseen koulutukseen tuli yhteisvalinnan kautta vuonna 2017 35 000 ja vuonna 2018 34 000  uutta opiskelijaa. Muita väyliä (ryhmittelyni 2 ja 3 mukaisia opiskelijoita) otettiin 2017 sisään lähes kolminkertainen määrä ja 2018 määrä näyttäisi edelleen kasvavan. Kuitenkin ammatillisesta koulutuksesta puhutaan nuorten koulutuksena ja reformista, kuin se koskettaisi vain peruskoulun päättäviä 15-16-vuotiaita.

Ammatillisen koulutuksen uudistuksessa onkin tärkeä ymmärtää, että aikaisemmin hankitun osaamisen tunnnistaminen ja tunnustaminen ja työelämässä tapahtuvan koulutuksen lisäämisen hyödyt kohdentuvatkin ensisijaisesti nuoriin aikuisiin ja aikuisiin, joilla on jo aikaisempi tutkinto ja/tai paljon työkokemusta. Koulutuksen järjestäjien ja työelämän tiivis paikallinen ja alueellinen yhteistyö onkin yksi parhaista keinoista tukea niin työnantajia kuin työntekijöitä kestävän ammattitaidon ja työkykyisyyden ylläpitämisessä. Etsivän nuorisotyön, koulutuksen järjestäjien ja työelämän yhteiskuntavastuullisilla toimilla voidaan uudistuneen lain myötä tehdä entistä joustavampaa moniammatillista syrjäytymistä ehkäisevää ja korjaavaavaa työtä alle 30-vuotiaiden vailla toisen asteen tutkintoa olevan kohderyhmän osalta.

En ole reformin valmistelun ja toimeenpanon aikana havainnut evoluutioharppausta nuorten itsenäistymiskehityksessä.  Peruskoulusta ammatilliseen koulutukseen siirtyvät nuoret tarvitsevat edelleen heidän ikänsä ja kehitysvaiheensa huomioivaa opetusta ja ohjausta itsenäistymiseen, valintojen tekemiseen, vastuunottamiseen omista opinnoista ja työelämän pelisääntöihin. Niinpä pidän tärkeänä, että yksilöllisyyden korostamisen sijaan varmistetaan, että heillä on mahdollisuus siirtyä perusopetuksesta toiselle asteelle luomaan omaa ammatti-identiteettiään turvallisissa oman ikäluokan opiskelijoista muodostuvissa ryhmissä, joissa yksilöllisyyttä ja itseohajutuvuutta lisätään osana HOKS-prosessin etenemistä. Opettajien on edelleen huolehdittava opiskelijoiden oman alan työmenetelmien ja -välineiden riittävästä hallinnasta oppilaitosoloissa, jotta siirtyminen työelämässä tapahtuvaan oppimiseen palvelisi parhaalla mahdollisella tavalla sekä nuorta opiskelijaa että työelämätahoa.

Ennen ylikorostettiin opetuksessa tapahtuvaa oppimista, nyt uhkaa toinen äärilaita. Jo reformin valmisteluvaiheessa korostettiin, että lainsäädännön myötä koulutuksen järjestäjien keskeiset asiakkaat ovat opiskelijat ja työelämä. Tärkein tavoite saada asiakkaat kohtaamaan. On siis  keskityttävä huomioimaan molempien tahojen tarpeet ja hyödynnettävä maksimaalisesti niin työpaikat kuin oppilaitokset. Reformin toimeenpanossa pitäisi nähdä myös oppilaitoksen tilojen ja kampusalueiden kehittäminen palvelemaan työelämän tarpeita - eritoten julkisen ja kolmannen sektorin toimijat voisivat olla tässä kehityksessä keskeinen kumppani.

torstai 25. lokakuuta 2018

Hankkeet eivät poista ongelmia, niillä etsitään ratkaisuja

Olinpa lähellä päästä telkkariin. A-studion 23.10. lähetyksessä käsiteltiin syrjäytymisen ehkäisyn hankkeita ja hankkeisiin käytettyä taloudellista resurssia. Ohjelmassa oli pätkiä Höntsäfest-tapahtumasta, jossa olin esittelemässä Kupittelua (Speed Stack) yhtenä höntsälajina. Hyvin näkyivät SAKU- ja Arjen arkki -rollupit ja kupittelupöytä. Minä seisoin siinä ihan vieressä, juuri kuvan ulkopuolella.

Sitten asiaan, eli A-studion sisältöön. Hanketoimintaa olen käsitellyt aika usein, tänäkin vuonna tammi-, helmi- ja kesäkuun hajatelmissani. Vaan eihän nämä hääräjän hajatelmat päättäjille asti leviä - valitettavasti. Itse asiassa surullisinta ohjelmassa oli kuulla, että edes Wrede ei OKM:n johtavassa virkamiesasemassa kokenut saaneensa viestiään läpi poliittisille päättäjille. Konsensus poliittisten pisteiden keräämisen välineenä meni asiantuntemuksen edelle. Eduskunta pitäisi valita, kuten presidentti, kuudeksi vuodeksi, niin olisi mahdollista saada aikaan kestävää politiikkaa. Ehkä kansalaisetkin suhtautuisivat vaaleihin vähän vakavammin. Samoin ministeriöiden työntekijöiden nimikkeet voisi päivittää. Neuvottelevat virkamiehet kuuluvat AY-liikkeeseen tai sovittelutomistoihin ja opetusneuvokset Opetushallitukseen. Ministeriöissä tarvitaan asiantuntijoita ja juristeja valmistelemaan lakeja, asetuksia ja niiden soveltamisohjeita. Ministeriöiden johtajilla pitää olla nimikkeen ja palkan mukainen asiantuntija-asema, eikä poliitikon pelinappulan rooli. Poliitikot äänestetään tekemään päätöksiä, ei esiintymään asiantuntijoina. Oman ammatillisen koulutuksen työurani aikana en ole pitänyt yhtäkään opetusministeriä koulutuksen asiantuntijana, vaan toivonut heidän kuuntelevan tarkalla korvalla ministeriön henkilöstön näkemyksiä. Valitettavasti olen havainnut ministeriyden usein tuovan asiantuntijuuden harhan sekä korvien ja suun käytössä niiden määrän suhteen selkeän vääristymän.

Ja rönsyilyn jälkeen takaisin hankkeisiin. Hankkeissa ensisijaisesti kehitetään uutta, etsitään ratkaisuja, kokeillaan ja mallinnetaan. Hankkeet eivät itsessään ratkaise ongelmia, vaan niissä kehitettyjen tulosten juurtuminen ja leviäminen ratkaisevat hankkeiden vaikutuksen ja vaikuttavuuden. Meillä pitäisikin olla kaiken hanketoiminnan ja perustoiminnan nivelvaiheena hallinnon rajat ylittävä levittämishankkeiden ohjelma, johon valikoidaan eri rahoitusmuodoilla rahoitettujen hankkeiden parhaat tulokset, joiden levittämiseen panostetaan päättäjien arvovaltaa ja riittävästi rahaa.

Väheksymättä yhtään kehittämistyötä, niin laboratorioissa, suppeaan kohderyhmään keskittyvällä ja lisärahoituksella toteutetulla työllä on mahdollista kehittää isoja asioita suht lyhyessä ajassa, mutta tulosten juurruttaminen ja levittäminen on hidasta. Se vaatii kärsivällisyyttä ja vaikuttavuus voidaan osoittaa vasta vuosien työn ja arvioinnin tuloksena.

Hankeprobplematiikka näyttäytyy myös ammatillisen koulutuksen reformin toimeenpanossa. Uuden lain valmistelu oli pitkä prosessi, mutta väitän sen olevan reformin helpoin ja nopein vaihe. Vasta nyt, kun reformin toimeenpanovaihe on käynnistynyt ja uutta lainsäädäntöä on lähdetty toteuttamaan, voidaan reformin katsoa alkaneen. Reformin toimeenpanoon ei todellakaan ole lähdetty samalta viivalta tai ravivertauksella yhdessä rintamassa lähtöauton takaa. Moni koulutuksen järjestäjä on ravannut jo monta ratakierrosta (lukuvuotta) valmistautuen uuteen lainsäädäntöön ja rahoitukseen, kun toiset ovat odottaneet lain voimaantuloa lähtöauton takana ja ovat nyt vasta lähtökiihdytyksessä.

On hyvä, että ammatillisen koulutuksen reformin toimeenpanoon on osoitettu hankerahoitusta, sillä kuten oppilaitoksissa on erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita, on koulutuksen järjestäjien verkostossa erityistä tukea tarvitsevia järjestäjiä. Kyse ei ole hyvät ja huonot -luokittelusta, vaan kokoon, toimintaympäristöön ja -kulttuuriin liittyvistä tekijöistä. Lähdöstä myöhästyneille ei pidä kuitenkaan antaa rahaa pyörän uudelleen keksimiseen vaan edelläkävijöiden toimintamallien soveltamiseen, jotta he saavat kurottua etumatkaa kiinni. Kuten Wrede A-studiossa sanoi syrjäytymisongelmasta: Kun ongelma on selkeä, ei sen ratkaisemiseen tarvita kovin montaa pyörää. Mutta kuinka saada pyörä kaikkien käyttöön? Siihen ei tarvita uusia innovaatioita vaan juurruttamista ja levittämistyötä.

Opetushallituksessa on havahduttu hankkeiden tulosten juurruttamisen ja levittämisen tärkeyteen. Nyt lokakuussa avautuneessa johtamisen hankehaussa on tarkoitus käynnistää 6 alueellista kehittämishanketta ja valtakunnallinen koordinaatiohanke. Koordinaatiohanke on hyvä käytäntö hankekokonaisuudessa tuotettujen tulosten juurtumisen tukemiseen, tulosten kokoamiseen ja levittämiseen. Minua kiinnostaa erityisesti tuo valtakunnallinen koordinointi. Se tarjoaisi tilaisuuden lähteä soveltamaan strategisen hyvinvointijohtamisen teoriaa ja monialaisten verkostojen luomista ammatillisen koulutuksen arkeen. Koordinaatiohankkeessa pitää ehdottomasti tutkia työ- ja opiskeluhyvinvointiin panostamisen vaikutuksia henkilöstötuottavuuteen ja opiskelijoiden koulutuksen läpäisyyn ja työllistymiseen. Hankkeen toteuttamiseksi on pyörät keksitty, mutta kun yritykselläni ei ole koulutuksen järjestämislupaa, en voi osallistua hankehakuun. On siis koitettava tyrkyttää ideoita ja osaamistani mahdollisten koordinaatiohankkeesta kiinostuneiden organisaatioiden suuntaan.