tiistai 13. marraskuuta 2018

Koulutussopimukseen orientoiva valmennus parantaa nuorten työelämään kiinnittymisen edellytyksiä


Peruskoulun TET- ja ammatillisen koulutuksen koulutussopimusjaksot ovat aina näytön paikkoja. Niiden merkitys kesätyöpaikan, opiskelun ohessa tapahtuvan työn ja erityisesti valmistumisen jälkeisen ensimmäisen työpaikan saamisessa on varsin suuri. En epäile, etteivätkö opettajat siitä opiskelijoita muistuttaisi, mutta pelkkä maininta ei riitä. Mitä vähemmän opiskelijalla on työkokemusta ja mitä nuorempi hän on, sitä enemmän häntä on valmennettava tulevaa työelämäjaksoa varten. Ensivaikutelman merkitystä tulee erityisesti korostaa.

Tämän syksyn aikana olen haastatellut aika monta työelämän esimiestä. Kaikki ovat minulle kertoneet, että hyvin työharjoittelussa pärjänneet ovat työhönotossa aina sellaisten edellä, joita esimies ei entuudestaan tunne - vaikka paperit saattavat olla paremmat ja työkokemustakin enemmän. Erityisesti keskisuurissa ja suurissa työpaikoissa esimiehet tuntuvat hyvin ymmärtäneen uudistuneiden koulutus- ja oppisopimuksen mahdollisuudet. He tarjoavat mielellään ensin harjoittelupaikan, jossa opiskelija voi antaa ensimmäisen näyttönsä. Tuossa vaiheessa osaamista tärkeämpää on olla ajallaan työpaikalla, osata tervehtiä ja tärkeimpänä osata noudattaa ohjeita. Itseohjautuvuutta odotetaan nuorilta ja yleensäkin uusilta työntekijöiltä työpaikoilla paljon vähemmän kuin oppilaitoksissa. Toki vaatimustaso kasvaa työelämässä hyvin nopeasti.

Kun on halua tehdä töitä ja ymmärrystä noudattaa ohjeita, niin taidot karttuvat ja seuraava vaihe onkin harjoittelujaksoa seuraavat keikkatyöt, kesätyö ja jatkossa yhä useammin opintojen loppuun vieminen oppisopimuksella. Silloin ollaankin jo jalka vahvasti oven välissä valmistumisen jälkeistä työsuhdetta ajatellen.

Edellisessä blogitekstissäni korostinkin jo oppilaitoksen roolia työelätaitojen ja ammatin perusasioiden opetuksessa ennen työpaikoilla tapahtuvan oppimisen alkamista. Tämä on niin työelämän, oppilaitoksen kuin opiskelijan parhaaksi. Kun oppilaitoksessa koetaan nuorilla olevan valmiudet työpaikoilla tapahtuvaan oppimiseen, niin on aina tarpeen järjestää tehostettu työelämään valmentava jakso. Sen tarkoituksena on, vaikka kuinka tuntuisi turhalta, toistaa työelämän perussäännöt, joilla opiskelija saavuttaa paikan ja sen jälkeen vakuuttaa työpaikkaohjaajan ja esimiehen omasta osaamisestaan.

Miten soitetaan työpaikalle ja sovitaan tapaamisesta. Miten esittäydytään ja sanoitetaan oma asia koulutussopimus-, oppisopimus- tai työpaikkahaastattelussa. Miten tärkeää on niin työkavereiden kuin asiakkaiden tervehtiminen. Vuorovaikutustaidot ovat kohtaamieni esimiesten keskuudessa todella korkealla osaamisen arvostuksessa. Niihin kannattaa työelämäjaksoon valmentavassa jaksossa panostaa. Kohtaamani esimiehet ovat olleet hyvin avoimia ja tunnustaneet, että samoja perusasioita kerrataan vakihenkilöstönkin kanssa säännöllisesti.

Askeleet ammattilaiseksi -malli ja eritysisesti mallin tueksi julkaistu oppimispäiväkirja on erinomainen tuki työelämäjakson valmennusvaiheeseen. Ensimmäisellä kerralla oppimispäiväkirja otetaan käyttöön opettajajohtoisesti ja jakso jaksolta opiskelija suorittaa tehtäviä  itsenäisemmin. Oppimispäiväkirjan tehtävät valmistavat lähestyvään työelämäjaksoon ja tukevat työpaikkaan perehtymisessä.

Toinen erittäin tehokas tapa tuoda esiin koulutussopimusjaksojen merkitystä näyttöpaikkana, on käydä opiskelijoiden kanssa tutustumassa alan työpaikkoihin tai pyytää työelämän esimiehiä vierailemaan oppilaitoksessa kertomassa miten heille pääsee töihin ja mitä he arvostavat. Heidän sanomanaan viestin  painokerroin on huomattavasti suurempi kuin opettajan, vaikka viestin sisältö olisi täsmälleen sama.

Suomessa työpaikat syntyvät pääasiassa pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Työpaikat ovat yhä useammin ns. piilotyöpaikkoja, joihin rekrytoidaan ihmisiä sosiaalisen median ja erilaisten verkostojen kautta. Nuorilla verkostot ovat luonnollisesti suppeampia kuin aikuisikäisillä jo työkokemusta omaavilla. Siksi koulutussopimusjaksoilla on nuorille erityisen suuri merkitys. Tästä seuraa, että uraohjausta tulee toteuttaa nuorten kohdalla opintojen alusta asti antamalla tehovalmennusta jokaiselle koulutussopimusjaksoille valmistauduttaessa.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Työelämävalmiudet ovat edellytys työpaikalla oppimiselle

Olen taas viettänyt aikaa työelämän tarjoamissa oppimisympäristöissä ja käynyt keskusteluja työpaikoilla toimivien esimiesten ja ohjaajien kanssa. Havaintojen tuotoksena ei syntynyt jymyuutista, vaan hyvin yleiset käsitykset saivat vahvistusta. Sitä vaan ei tämän päivän ammatillisen koulutuksen keskusteluissa kovin usein uskalleta sanoa ääneen: reformin tavoitteita käsitellään niiden merkittävyyden kannalta väärissä mittasuhteissa. Tulkitsemalla työelämälähtöisyyttä liian kapeasti ja lähettämällä sen johdosta alaikäisiä nuoria  työelämään ilman riittäviä työelämävalmiuksia, reformin hyvät tarkoitukset ja lain antamat mahdollisuudet kääntyvät itseään vastaan.

Julkisessa keskustelussa ja kirjoittelussa rummutetaan näkyvästi työpaikoilla tapahtuvan oppimisen määrän lisäämistä. Kuitenkin uudesta laista poistettiin työpaikalla tapahtuvan oppimisen minimimäärä ja lisättiin koulutuksen järjestäjän ohjausta koskevia velvoitteita. Opiskeluhuollon tukipalvelut laajennettiin kaikkien ammatillista perustutkintoa tai tutkinnon osaa suorittavien oikeudeksi ikään katsomatta. Toki uuden lain perusteluissa tavoitellaan entistä työelämälähtöisempää ja entistä enemmän työpaikoilla tapahtuvaa oppimista, mutta asetaanpa nämä näkökulmat ensin tärkeysjärjestykseen, tarkastellaan niitä laajasti ja jatketaan reformin toimeenpanoa sen jälkeen uuden lain tarkoittamassa hengessä.

"Ammattiin opiskelevat" on valtavan suuri joukko ihmisiä. Jaankin massan kolmeen itse määrittelemääni kategoriaan.

  1. Nuoret 15 - 22v peruskoulun päättäneet yhteisvalinnan kautta tulleet opiskelijat ja jatkuvan haun kautta tulleet opiskelijat, joilla opintojen keskeytymisen vuoksi ei ole toisen asteen tutkintoa eikä työkokemusta.
  2. Nuoret aikuiset 23 - 29v, joilla on toisen asteen tutkinto ja jonkin verran työkokemusta, mutta haluavat vaihtaa alaa.
  3. Aikuisikäiset yli 30v, uudelleen kouluttautuvat tai ammattitaitoaan täydentävät, joilla on työkokemusta ja ovat usein perheellisiä. 
Karkea jako edelleen, mutta antaa raamit tarkastella opiskelijoita asiakasnäkökulmasta. Erilaisista lähtökohdista ammatilliseen koulutukseen hakeutuvilla on hyvin erilaisia valmiuksia, odotuksia ja tarpeita. Myös työelämässä eri kategorioihin kuuluvat opiskelijat ovat erilaisia ohjattavia. Reformin toimeenpanoa tarkasteltaessa ja sitä arvioitaessa on hyvä tiedostaa eri kategorioihin kuuluvien opiskelijoiden määriä.

Ammatilliseen koulutukseen tuli yhteisvalinnan kautta vuonna 2017 35 000 ja vuonna 2018 34 000  uutta opiskelijaa. Muita väyliä (ryhmittelyni 2 ja 3 mukaisia opiskelijoita) otettiin 2017 sisään lähes kolminkertainen määrä ja 2018 määrä näyttäisi edelleen kasvavan. Kuitenkin ammatillisesta koulutuksesta puhutaan nuorten koulutuksena ja reformista, kuin se koskettaisi vain peruskoulun päättäviä 15-16-vuotiaita.

Ammatillisen koulutuksen uudistuksessa onkin tärkeä ymmärtää, että aikaisemmin hankitun osaamisen tunnnistaminen ja tunnustaminen ja työelämässä tapahtuvan koulutuksen lisäämisen hyödyt kohdentuvatkin ensisijaisesti nuoriin aikuisiin ja aikuisiin, joilla on jo aikaisempi tutkinto ja/tai paljon työkokemusta. Koulutuksen järjestäjien ja työelämän tiivis paikallinen ja alueellinen yhteistyö onkin yksi parhaista keinoista tukea niin työnantajia kuin työntekijöitä kestävän ammattitaidon ja työkykyisyyden ylläpitämisessä. Etsivän nuorisotyön, koulutuksen järjestäjien ja työelämän yhteiskuntavastuullisilla toimilla voidaan uudistuneen lain myötä tehdä entistä joustavampaa moniammatillista syrjäytymistä ehkäisevää ja korjaavaavaa työtä alle 30-vuotiaiden vailla toisen asteen tutkintoa olevan kohderyhmän osalta.

En ole reformin valmistelun ja toimeenpanon aikana havainnut evoluutioharppausta nuorten itsenäistymiskehityksessä.  Peruskoulusta ammatilliseen koulutukseen siirtyvät nuoret tarvitsevat edelleen heidän ikänsä ja kehitysvaiheensa huomioivaa opetusta ja ohjausta itsenäistymiseen, valintojen tekemiseen, vastuunottamiseen omista opinnoista ja työelämän pelisääntöihin. Niinpä pidän tärkeänä, että yksilöllisyyden korostamisen sijaan varmistetaan, että heillä on mahdollisuus siirtyä perusopetuksesta toiselle asteelle luomaan omaa ammatti-identiteettiään turvallisissa oman ikäluokan opiskelijoista muodostuvissa ryhmissä, joissa yksilöllisyyttä ja itseohajutuvuutta lisätään osana HOKS-prosessin etenemistä. Opettajien on edelleen huolehdittava opiskelijoiden oman alan työmenetelmien ja -välineiden riittävästä hallinnasta oppilaitosoloissa, jotta siirtyminen työelämässä tapahtuvaan oppimiseen palvelisi parhaalla mahdollisella tavalla sekä nuorta opiskelijaa että työelämätahoa.

Ennen ylikorostettiin opetuksessa tapahtuvaa oppimista, nyt uhkaa toinen äärilaita. Jo reformin valmisteluvaiheessa korostettiin, että lainsäädännön myötä koulutuksen järjestäjien keskeiset asiakkaat ovat opiskelijat ja työelämä. Tärkein tavoite saada asiakkaat kohtaamaan. On siis  keskityttävä huomioimaan molempien tahojen tarpeet ja hyödynnettävä maksimaalisesti niin työpaikat kuin oppilaitokset. Reformin toimeenpanossa pitäisi nähdä myös oppilaitoksen tilojen ja kampusalueiden kehittäminen palvelemaan työelämän tarpeita - eritoten julkisen ja kolmannen sektorin toimijat voisivat olla tässä kehityksessä keskeinen kumppani.

torstai 25. lokakuuta 2018

Hankkeet eivät poista ongelmia, niillä etsitään ratkaisuja

Olinpa lähellä päästä telkkariin. A-studion 23.10. lähetyksessä käsiteltiin syrjäytymisen ehkäisyn hankkeita ja hankkeisiin käytettyä taloudellista resurssia. Ohjelmassa oli pätkiä Höntsäfest-tapahtumasta, jossa olin esittelemässä Kupittelua (Speed Stack) yhtenä höntsälajina. Hyvin näkyivät SAKU- ja Arjen arkki -rollupit ja kupittelupöytä. Minä seisoin siinä ihan vieressä, juuri kuvan ulkopuolella.

Sitten asiaan, eli A-studion sisältöön. Hanketoimintaa olen käsitellyt aika usein, tänäkin vuonna tammi-, helmi- ja kesäkuun hajatelmissani. Vaan eihän nämä hääräjän hajatelmat päättäjille asti leviä - valitettavasti. Itse asiassa surullisinta ohjelmassa oli kuulla, että edes Wrede ei OKM:n johtavassa virkamiesasemassa kokenut saaneensa viestiään läpi poliittisille päättäjille. Konsensus poliittisten pisteiden keräämisen välineenä meni asiantuntemuksen edelle. Eduskunta pitäisi valita, kuten presidentti, kuudeksi vuodeksi, niin olisi mahdollista saada aikaan kestävää politiikkaa. Ehkä kansalaisetkin suhtautuisivat vaaleihin vähän vakavammin. Samoin ministeriöiden työntekijöiden nimikkeet voisi päivittää. Neuvottelevat virkamiehet kuuluvat AY-liikkeeseen tai sovittelutomistoihin ja opetusneuvokset Opetushallitukseen. Ministeriöissä tarvitaan asiantuntijoita ja juristeja valmistelemaan lakeja, asetuksia ja niiden soveltamisohjeita. Ministeriöiden johtajilla pitää olla nimikkeen ja palkan mukainen asiantuntija-asema, eikä poliitikon pelinappulan rooli. Poliitikot äänestetään tekemään päätöksiä, ei esiintymään asiantuntijoina. Oman ammatillisen koulutuksen työurani aikana en ole pitänyt yhtäkään opetusministeriä koulutuksen asiantuntijana, vaan toivonut heidän kuuntelevan tarkalla korvalla ministeriön henkilöstön näkemyksiä. Valitettavasti olen havainnut ministeriyden usein tuovan asiantuntijuuden harhan sekä korvien ja suun käytössä niiden määrän suhteen selkeän vääristymän.

Ja rönsyilyn jälkeen takaisin hankkeisiin. Hankkeissa ensisijaisesti kehitetään uutta, etsitään ratkaisuja, kokeillaan ja mallinnetaan. Hankkeet eivät itsessään ratkaise ongelmia, vaan niissä kehitettyjen tulosten juurtuminen ja leviäminen ratkaisevat hankkeiden vaikutuksen ja vaikuttavuuden. Meillä pitäisikin olla kaiken hanketoiminnan ja perustoiminnan nivelvaiheena hallinnon rajat ylittävä levittämishankkeiden ohjelma, johon valikoidaan eri rahoitusmuodoilla rahoitettujen hankkeiden parhaat tulokset, joiden levittämiseen panostetaan päättäjien arvovaltaa ja riittävästi rahaa.

Väheksymättä yhtään kehittämistyötä, niin laboratorioissa, suppeaan kohderyhmään keskittyvällä ja lisärahoituksella toteutetulla työllä on mahdollista kehittää isoja asioita suht lyhyessä ajassa, mutta tulosten juurruttaminen ja levittäminen on hidasta. Se vaatii kärsivällisyyttä ja vaikuttavuus voidaan osoittaa vasta vuosien työn ja arvioinnin tuloksena.

Hankeprobplematiikka näyttäytyy myös ammatillisen koulutuksen reformin toimeenpanossa. Uuden lain valmistelu oli pitkä prosessi, mutta väitän sen olevan reformin helpoin ja nopein vaihe. Vasta nyt, kun reformin toimeenpanovaihe on käynnistynyt ja uutta lainsäädäntöä on lähdetty toteuttamaan, voidaan reformin katsoa alkaneen. Reformin toimeenpanoon ei todellakaan ole lähdetty samalta viivalta tai ravivertauksella yhdessä rintamassa lähtöauton takaa. Moni koulutuksen järjestäjä on ravannut jo monta ratakierrosta (lukuvuotta) valmistautuen uuteen lainsäädäntöön ja rahoitukseen, kun toiset ovat odottaneet lain voimaantuloa lähtöauton takana ja ovat nyt vasta lähtökiihdytyksessä.

On hyvä, että ammatillisen koulutuksen reformin toimeenpanoon on osoitettu hankerahoitusta, sillä kuten oppilaitoksissa on erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita, on koulutuksen järjestäjien verkostossa erityistä tukea tarvitsevia järjestäjiä. Kyse ei ole hyvät ja huonot -luokittelusta, vaan kokoon, toimintaympäristöön ja -kulttuuriin liittyvistä tekijöistä. Lähdöstä myöhästyneille ei pidä kuitenkaan antaa rahaa pyörän uudelleen keksimiseen vaan edelläkävijöiden toimintamallien soveltamiseen, jotta he saavat kurottua etumatkaa kiinni. Kuten Wrede A-studiossa sanoi syrjäytymisongelmasta: Kun ongelma on selkeä, ei sen ratkaisemiseen tarvita kovin montaa pyörää. Mutta kuinka saada pyörä kaikkien käyttöön? Siihen ei tarvita uusia innovaatioita vaan juurruttamista ja levittämistyötä.

Opetushallituksessa on havahduttu hankkeiden tulosten juurruttamisen ja levittämisen tärkeyteen. Nyt lokakuussa avautuneessa johtamisen hankehaussa on tarkoitus käynnistää 6 alueellista kehittämishanketta ja valtakunnallinen koordinaatiohanke. Koordinaatiohanke on hyvä käytäntö hankekokonaisuudessa tuotettujen tulosten juurtumisen tukemiseen, tulosten kokoamiseen ja levittämiseen. Minua kiinnostaa erityisesti tuo valtakunnallinen koordinointi. Se tarjoaisi tilaisuuden lähteä soveltamaan strategisen hyvinvointijohtamisen teoriaa ja monialaisten verkostojen luomista ammatillisen koulutuksen arkeen. Koordinaatiohankkeessa pitää ehdottomasti tutkia työ- ja opiskeluhyvinvointiin panostamisen vaikutuksia henkilöstötuottavuuteen ja opiskelijoiden koulutuksen läpäisyyn ja työllistymiseen. Hankkeen toteuttamiseksi on pyörät keksitty, mutta kun yritykselläni ei ole koulutuksen järjestämislupaa, en voi osallistua hankehakuun. On siis koitettava tyrkyttää ideoita ja osaamistani mahdollisten koordinaatiohankkeesta kiinostuneiden organisaatioiden suuntaan.



perjantai 5. lokakuuta 2018

Läsnäolo ja vuorovaikutus opetuksessa ja ohjauksessa

Hajatelmien ohella minulla on tällä kertaa tarjota myös konkreettisia apuvälineitä opetuksen ja ohjauksen tueksi. Tämän vuoden ajan työstämäni koulutus- ja oppisopimusjaksojen opetusta ja ohjausta tukeva toimintamalli ja mallin toteuttamista tukevat materiaalit on julkaistu.

Mallin tavoitteena on korostaa työpaikoilla tapahtuvassa oppimisessa ammattitaitojen lisäksi työ- ja toimintakyvyn ylläpitämisen taitoja osana ammattilaiseksi kasvamista. Toimintamallissa korostetaan vuorovaikutusta opiskelijoiden, opettajien ja työpaikkaohjaajien välillä. Vuorovaikutusta pitäisi olla kaikkien suhteissa toisiinsa, eli kohtaamisiin kannattaa panostaa. Erityisen tärkeää kasvokkain ja samassa fyysisessä ympäristössä kohtaaminen on aloitustilanteissa ja uusia suhteita luotaessa. Mitä paremmin ihmiset tuntevat toisensa, sitä enemmän voidaan käyttää sosiaalista mediaa ja sähköisiä alustoja.

Olen kuluneen syksyn aikana vieraillut muutaman kerran Keski-Pohjanmaalla tapaamassa opettajia ja työelämässä johtajina ja työpaikkohjaajina toimivia ihmisiä. Kaikille tilaisuuksille on ollut yhteistä se, että keskusteluissa on löytynyt uusia ideoita ja käytäntöjä oppilaitoksen ja työpaikkojen välille - on ollut aikaa keskustella kasvokkain.

Keskustelun ja vuorovaikutuksen merkitystä opiskelijoiden kanssa on myös korostettu. Askeleet ammattilaiseksi -toimintamalliin kuuluu viikottainen fiiliskeskustelu opiskelijan ja työpaikkaohjaajan kesken. Oppimispäiväkirjan fiilismittari on tarkoitettu ohjaamaan keskustelua. Palaute työpaikkaohjaajilta on ollut myönteistä: "Kun keskustelulle joka viikko varataan aika, niin se tulee myös pidetyksi. Fiilismittari on hyvä pohja keskustelulle; asiaan pureutuva, mutta ei liian virallinen. Sitä voi jokainen soveltaa omaan persoonalliseen tyyliinsä ja kun keskusteluista tulee jatkumo, niin  keskustelutilanteista tulee luontevampia viikko viikolta."

Tarkkaan ottaen mallissa on kyse arjen esimiestyöstä sellaisena kuin sen pitäisi näyttäytyä. Tämän päivän hyvän työntekijän kriteerinä tuntuu olevan kiiremittari. Mitä enemmän kiire, mitä enemmän töitä todo-listalla ja mitä enemmän palavereja kalenterissa, sen tärkeämpi ja parempi työntekijä. Kun tehdään työtä, jossa pyritään vaikuttamaan ihmisten ajatteluun, asenteisiin ja käyttäytymiseen, pitää kiiremittari heittää romukoppaan. Tilalle otetaan fiilismittari ja raivataan kalenterista tilaa kohtaamisiin ja keskusteleuihin. Erityisen tärkeää tämä on esimiestyössä, opetuksessa ja ohjauksessa.

Syksyn työpaikkavierailuilla kohtasin myymäläesimiehen, joka kertoi omana periaatteenaan olevan osaston kierto aina tullessaan työpaikalle. "Käytännössä ensimmäinen tunti menee henkilökunnan kanssa keskusteluihin, toisten kanssa minuutti, jonkun kanssa 10 minuuttia. Puhutaan työstä, mutta muitakin kuulumisia vaihdetaan. Paljon sovitaan asioita ja myös jatkokeskusteluja. Sen jälkeen ehtii sitten työpöydän ääreen hallinnollisiin asioihin. Olen huomannut, että saan pöydän ääressä työskentelylle enemmän rauhallista aikaa, kun käytän tunnin hyllyjen välissä läsnäolemiseen. Vuorojen vaihtuessa on hyvä tehdä toinen kierros."

Askeleet ammattilaiseksi -mallin kuvauksen ja siihen liittyvät materiaalit löytyvät helpoimmin Arjen arkin menetelmäpankin kautta: arjenarkki.fi/menetelmapankki/hyvat-kaytannot/1696
.
Mallin ja materiaalien kehittäminen jatkuu minun osaltani ainakin vuoden loppuun asti, joten minulla on lupa odottaa vielä monia kohtaamisia työpaikkaohjaajien, opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Toivon, että käynnissä olevan opettajien työaikauudistuksen myötä opettajilla olisi entistä enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa itse ja kollegoiden kanssa oman työaikansa suunnitteluun ja lisätä  opiskelijoiden ja työpaikkaohjaajien kohtaamiseen käytettävää aikaa. Toivon myös esimiehille viisautta opettajien johtamiseen työympäristöjen monipuolistuessa.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Reformin toimeenpano edellyttää dialogia

Elokuun lopulla julkistettiin S-ryhmän nuorten työntekijöiden, alle 25v, kokemuksia ja odotuksia työelämästä -tutkimuksen tulokset. Kun kuuntelin tutkijoiden esitystä ja tutkimuksen julkistamisseminaarissa esiintyneitä puhujia, niin tunnistin vahvan sanoman, joka vahvistaa yhteisöllisyyden ja empatian arvostuksen uutta aaltoa. Se vahvistuu voimakkaampana päivä päivältä.

Kun tarkastelin tutkimuksen tuloksia, julkistamistilaisuuden puheenvuoroja, Jukka Vehviläisen Läpäisyn tehostamisen ohjelman kyselyjen tuloksia, Antti Maunun kanssa käymiäni keskusteluja sekä Arto O. Salosen ja Ossi Auran blogikirjoituksia havahduin siihen tosiasiaan, että ammatillisen koulutuksen reformin toimeenpanossa muutostarpeet ovat huomattavasti vähäisemmät kuin lainsäädäntövalmistelussa. Tosin muutostarpeiden kohdistuessa ihmisten toimintatapoihin, niiden aikaansaaminen on usein lainsäädäntötyötä hitaampaa.

Vaikka tutkinnot laaja-alaistuivat, lakiuudistus ei muuta niitä perusasioita, joita kokkien, automaalareiden tai lähihoitajien koulutuksen tulee sisältää ja joiden osaaminen tulee näyttää saadakseen tutkintotodistus. Edelleen koulutuksen järjestäjä ja käytännössä opettajat ovat vastuussa siitä, että oppilaitoksen ja työpaikkojen oppimisympäristöt, opetus ja ohjaus antavat opiskelijoille tutkinnon vaatimuksen mukaiset taidot. Opettajat ovat vastuussa myös näyttöjen arvioinnista yhdessä työelämän edustajien kanssa. Uuden lainsäädännön henki tavoittelee entistä enemmän työpaikalla tapahtuvaa oppimista, mutta toisaalta ei aseta mitään konkrettista aikaa tai osaamispistemäärää sille. Eli opiskelija, joka tarvitsee paljon lähiopetusta tai erityistä tukea opinnoissaan, voi opiskella tutkinnon pääsääntöisesti oppilaitoksessa.

Niin opettajien kuin opiskelijoiden koulutuksen sisältöjen, tutkinnon osien, hallintaa auttaa tutkinnon osien pilkkominen pienempiin moduuleihin ja niiden aukikirjoittaminen. Aukikirjoittamisessa oleellista on konkretisoida tavoitteet ja mihin opetukseen osallistumalla tai millaisia työtehtäviä tekemällä osaaminen on mahdollista saavuttaa. Tästä on apua myös työpaikkaohjaajille.

Uudistunut toiminnan ja rahoituksen lainsäädäntö antaa koulutuksen järjestäjille, opiskelijoille ja työelämälle entistä joustavammat ja monimuotoisemmat mahdollisuudet koulutuksen käytäntöjen toteuttamiseen. Yhteiskunnan ja erityisesti julkisen sektorin taloustilanne tosin asettaa omia rajoitteitaan ja ammatillisen koulutuksen rahoituksen leikkausten seurauksena reformin toimeenpanon toteuttajia on paljon vähemmän kuin edellisten uudistusten aikana. Tähän vähemmällä enemmän -tilanteeseen lohdusta tuo se, että ruuti on keksitty.

Onkin tärkeää, että koulutuksen järjestäjien johdossa ymmärretään kuulla opettajia ja ohjaushenkilöstöä oman työnsä asiantuntijoina. Opetukseen ja ohjaukseen on kehitetty valtavasti erilaisia menetelmiä ja materiaaleja ja opettajat ovat niitä soveltaneet erilaisiin opetus- ja oppismisympäristöihin. Hyvien käytäntöjen levittämiseen ja juurruttamiseen pitäisi panostaa merkittävästi enemmän kuin uuden kehittämiseen. Juurruttaminen vaatii paljon enemmän aikaa, kuin kehittämisorientoituneiden ihmisten toimintamallien tai opetusmateriaalien kehittämistyö. Levittämis- ja juurruttamishankkeita tarvitaan myös siitä syystä, että nykyhankkeissa kehitetyt uudet mallit ovat usein tarkemmin tarkasteltuna uudelleen muotoiltuja jo aikaisemmin kehitetyistä malleista, tai ne on keksitty uudelleen eri puolella Suomea.

Reformikeskustelussa on korostettu yksilöllisiä opintopolkuja. Minusta tämä näyttäytyy HOKSin laadintana jokaiselle opiskelijalle. HOKS-prosessissa opiskelijalle muodostuu suhde omaan opettajaan ja mahdollisiin tukihenkilöihin. Yhteinen vastuuopettaja on siten yksi ryhmän muodostamisen peruste. Vaikka kuinka yksilöllisiä opintopolkuja korostetaan, niin ryhmiin ja yhteisöihin kuulumisen tarve on ihmisille tärkeä ja ryhmä on paras oppimisympäristö. Opintojen käytännön järjestelyt ovatkin erilaisten ryhmien kokoamista opiskelemaan ryhmän jäsenille yhteistä sisältöä. Tämä edellyttää opettajilta pedagogiikan lisäksi hyvää ryhmädynamiikan tuntemusta ja ryhmän ohjaamisen taitoja.

Kun tarkastellaan S-ryhmän nuorten työntekijöiden näkemyksiä hyvästä esimiehestä ja Läpäisyn tehostamisen ohjelman opiskelijakyselyn tuloksia hyvästä opettajasta niin samat asiat korostuvat: ohjaavaa palautetta antava, helposti lähestyttävä, kannustava rinnalla kulkija. Myös odotukset hyvälle työ- ja opiskeluyhteisölle sekä työn ja opiskelun yhdistäminen omaan perhetilanteeseen ja harrastuksiin yhdistävät nuorten opiskelijoiden ja työelämässä olevien näkökulmia. Opettajan ja lähiesimiehen merkitys on tärkeää nuorten viihtymiselle koulutuksessa ja työelämässä ja viihtyminen on keskeinen opintoihin ja työelämään kiinnitymisen tekijä. Pääsenpä toistamaan itseäni noin kahdeksan vuoden takaa; ammatillisen opettajan roolin tulisi opintojen aikana kehittyä opettajasta lähiesimieheksi. Tätä tukee myös Jukka Vehviläisen lanseeraama luotsaava opettajuus.

Työelämän muutos on jatkuvaa, tekniikka kehittyy. Digitalisaation sijaan puhutaan jo keinoälystä ja robotiikasta. Tekniikka on kuitenkin tärkeä pitää renkinä, joka mahdollistaa tiedolla johtamisen ja antaa enemmän aikaa oman yhteisön ihmisten kohtaamiselle. Erityisesti koulutusalalla, jossa tehdään työtä ihmisten kanssa, tulisi holistisen ihmiskäsityksen ohjata työtä. Henkilöstöllä tulee olla aikaa oman työyhteisön erilaisissa ryhmissä käytävälle keskustelulle. Vain dialogin avulla päästään yhteisiin käytäntöihin ja keskustelua on käytävä kaikilla niillä tasoilla kun yhteisiä käytäntöjä halutaan. Henkilöstön yhteisöllisten työmentelmien toteuttamisen lisäksi on tietenkin tärkeä huolehtia, että aikaa riittää myös opiskelijoiden kohtaamiseen. Digitalisaation huumassa olen havainnut verkko-opetuksen lisääntyneen pelottavassa määrin. Mikäli verkko-opetuksella tavoitellaan lähiopetuksen kustannussäästöjä ajaudutaan helposti tilanteeseen, jossa opettajan työmäärä todellisuudessa kasvaa, jos hän huolehtii vastuullisesti verkossa tapahtuvasta ohjauksesta ja arvioinnista.

Reformin toimeenpanossa ei siis ole kyse kaiken muuttamisesta, vaan toimivien käytäntöjen tunnistamisesta ja niiden vahvistamisesta sekä uudistuneen lain suomien mahdollisuuksien hyödyntämisestä uudistamalla vanhentuneita tai huonosti toimivia käytäntöjä. On myös tarkasteltava niitä toimintoja, joita ei enää tarvita. Uudistuneen lain hengen mukainen koulutus edellyttää opettajien ja työpaikkaohjaajien verkostojen vahvistamista, tietohallintojärjestelmien kehittämistä niin, että opetus- ja ohjaushenkilöstöllä on entistä enemmän aikaa kohdata opiskelijoita yksilöinä ja ryhmissä. Suurin osa toisen asteen opiskelijoista on myös hyvin tietoisia siitä, kuinka he oppivat ja miten heitä olisi hyvä opettaa. Tätä asiantuntemusta kannattaa hyödyntää ottamalla opiskelijat mukaan suunnittelemaan opetuksen toteutusta.

Uskallan väittää, että tänä päivänä koulutuksessa tarvitsee opettaa vähemmän asioita kuin ennen. Perustaidot on tietenkin opetettava, mutta niiden rinnalla yhtä tärkeää on tiedon hankkimisen, arvioinnin ja soveltamisen sekä omasta työ- ja toimintakyvystä huolehtimisen taitojen opetus. Yhteiskunnan jatkuva muutos ja kehitys edellyttää muuttuvien asioiden päivitämistä ja uusien asioiden opettelua niin työelämässä kuin monessa muussakin arjen asiassa. Tärkeintä on, että toisen asteen koulutuksessa ihminen löytää oman alansa ja kipinän omien taitojensa kehittämiseen. Siinä tarvitaan kohtaamisia ja vuorovaikutusta - niitä pitää reformin toteuttamisessa vaalia ja alistaa digitalisaatio hyväksi rengiksi.

Rahoituksen ja kustannusten kanssa päivittäin työskenteleviä haluan rohkaista investoimaan työ- ja opiskeluhyvinvoinnin kehittämiseen. Uuden rahoituslain myötä se palkitsee koulutuksen järjestäjiä, Mitä useamman opiskelijan kohdalla ammatillisen koulutuksen lain 2§ mukainen tavoite toteutuu, sen paremmassa kunnossa on koulutuksen järjestäjän talous. Inhimmilliset ja yhteiskunnalliset tulokset ovat tietenkin moninkertaiset, mutta eivät yhtä konkreettisesti mitattavia.