Oppivelvollisuuslaki - ratkaisu syrjäytymisen ehkäisemiseen vai kaivoon kannettua vettä?

 Oppivelvollisuus Suomessa täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Juhlavuonna oppivelvollisuuden ikärajaa nostetaan 18 ikävuoteen ja elokuun alussa astuu voimaan uusi oppivelvollisuuslaki 1214/2020. Oppivelvollisuusiän korottamisen yhteydessä olisin kaivannut remonttia koko koulutusjärjestelmään. Kun tavoitteena on saada kaikille nuorille nuorille vähintään toisen asteen tutkinto, olisi pitänyt uudistaa myös perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen kokonaisuus sellaiseksi, että valmistuminen tapahtuisi pääsääntöisesti oppivelvollisuuden aikana. 

Hyvää uudessa laissa on se, että nuoret pakotetaan hakeutumaan perusopetuksen jälkeen toiselle asteelle tai siihen valmistavaan koulutukseen. Maksuttomuus, vaikka onkin valtava yhteiskunnan tulonsiirto hyväosaisille, helpottaa joidenkin nuorten koulutuspolkua. Erilaisiin kuntien ja koulutuksen järjestäjien tukitoimiin on varauduttu taloudellisin panostuksin. Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen koulutuksen leikkauskauden voi nyt toivoa päättyneen. Ministeri Saramo lupasi haastattelussa valtion kustantavan kaikki siirtymävaiheen kulut, mutta oma käsitykseni on, että pitkässä juoksussa maksuton toinen aste vaatii kunnilta merkittävän panostuksen ja siinä piilee alueellisen eriarvoistumisen uhka. 

Oppivelvollisuuslain velvoitteet koulutuksen järjestäjille, kuntien nuorisotyölle ja sosiaali- ja terveyspalveluille ovat jatkumo oppilas- ja opiskeluhuoltolain velvoitteille. Yhteiskunnan turvaverkko nuorille tiivistyy entisestään. On entistä vaikeampi antautua Hassisen Koneen vietäväksi, ellei ole täyttänyt 18 ikävuotta.

Oppivelvollisuuslaissa on paljon hyviä elementtejä ja yhteisvalinnan tuoreet tilastot osoittavat uuden lain kantavan nuoret koulutuksen kaivoon. Todellinen haaste on kuitenkin vasta edessä. Kuinka pitää kannettu vesi kaivosssa? Toisen asteen koulutuksen läpäisyyn liittyviä ongelmia ei oppivelvollisuuslaki ratkaise. Tarvitaan monipuolisia opetuksen ja ohjauksen toimia opiskelun arjessa ja entistä enemmän yhteistyötä ja dialogia toimijoiden välillä. Opiskelijoiden osallisuuteen ja opiskelijayhteisöihin panostaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin moniammatillisten verkostojen yhteistyö. Koska oma lempiteemani kehittämistyössä ja hyvinvoinnin edistämisessä on hyvien käytäntöjen juurruttaminen ja levittäminen, kaivelen mielelläni menneitä ja nostan esille näkökulmia ja toimintamalleja, joita mielestäni kannattaa edelleen jatkojalostaa.

Katsoessani opetusministeri Jussi Saramon haastattelua Ykkösaamussa, sain virikkeen kaivaa kirjahyllystäni Jukka Vehviläisen Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisun. Sykäys tuli siitä, että haastattelussa esitettiin oppivelvollisuuslain olevan keino ehkäistä syrjäytymistä. Varmasti ongelmakeskeisessä ajattelussa tämä onkin ollut tavoite ja perustelu lain laatimiselle, mutta ei koulutuksen keskeyttäminen ole sidoksissa vain syrjäytymisen uhkaan. 

Vehviläisen tutkimustulosten mukaan erilaisista oppimisen tai arjen hallinnan ongelmista johtuvia keskeyttämisiä on 10-15% opiskelijoilla, mutta opintojen etenemisen vaikeuksia ja keskeyttämisajatuksia on 30-40% opiskelijoista. Jopa kolmannes opiskelijoista kokee, että opiskelupäivät eivät ole tarpeeksi haastavia ja työntäyteisiä. Ongelmakeskeisyyden sijaan onkin tärkeämpää panostaa koko opiskeluyhteisöä tukevaan tehokkaan läpäisyn oppimisympäristöön. 

Vehviläisen tutkimustuloksiin perustuvassa mallissa on neljä kulmakiveä: johtajuus, opetus, luotsaaminen ja opiskelun tuki. Luotsaminen on lähes synonyymi ohjaamiselle, mutta luotsaamisessa korostetaan opiskelijan omaa roolia prosessissa. Viimekädessä opiskelijan kokemus oman opiskelunsa hallinnasta ja omien valintojen merkityksen konkreettinen kokeminen ovat asioita, jotka saavat opiskelijat sitoutumaan opintoihin.

Vaikka ammatillisen koulutuksen läpäisyn tehostamisen ohjelmalla 2011-2014 ei päästykään päätavoitteeseen valtakunnallisen keskeyttämisprosentin osalta, ohjelman hankkeissa saavutettiin erinomaisia tuloksia, kehitettiin suuri määrä hyviä käytäntöjä ja tutkimustyöllä löydettiin uusia näkökulmia keskeyttämisen problematiikkaan. 

Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisu sisältää tehokkaan läpäisyn oppimisympäristö -mallin lisäksi konkreettisia hyviä käytäntöjä luotsaamiseen, opetuksen järjestämiseen ja oppimisen tukemiseen.  Vehviläisen kirjaamat läpäisyn tehostamisen 10 havaintoa kannattaa ottaa ohjenuoraksi ammatillisen koulutuksen johtamisessa, opetuksessa ja tukipalveluissa. Historiikki on myös tärkeä dokumentti monivuotisen hankeohjelman tulosten kokoamisessa. Toivottavasti erilaisista hankeohjelmista syntyy vastaavia yhteenvetoja, jotka edistävät hyvien käytäntöjen juurruttamista ja levittämistä hankkeiden päättymisen jälkeen.

Korona palautti hyvinvointihäärääjän takaisin toiselle asteelle

Olen palannut toisen asteen ammatillisen koulutuksen kentälle, sen ruohonjuuritasolle. Aloitin tammikuussa Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopisto Poken Piilolan toimipaikan asuntolaohjaajana. Asuntolatoiminta oli minulle läheinen asia työskennellessäni SAKU ry:ssä ja nyt olen siis sivustaseuraajan roolista siitynyt toiminnan ytimeen. 

Asuntolaohjauksen ohella olen projektipäällikkönä hankkeessa, jossa kehitetään Poken opiskelijakuntatoimintaa, opiskelijoiden osallisuutta ja työkykypassia. Opiskelijoiden osallisuuden kehittämisestä olen innostunut, Työkykypassiin suhtaudun työhistoriasta johtuen rutiinityönä.

Blogini ei ole päiväkirja omista töistäni, vaan jatkan aikanaan valitsemallani linjalla ottaen kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, lakien ja asetusten valmisteluun ja toimeenpanoon sekä nostamaan esille tutkimustietoa ja kehittämishankkeiden tuloksia nuorisotyön ja ammatillisen koulutuksen kentältä.

Tähän comeback-päivitykseen päätin kirjoittaa hajatelman Koronan välttämisestä maalaisjärjellä ja suosituksiin luottamalla.

Korona on koetellut. Vaikka olenkin välttänyt sairastumisetn on elämässä moni asia muuttunut. Tapahtumiin liittyvät työt ovat olleet jäissä yli vuoden ja taxityössä liikevaihto putosi kannattamattomuuden rajalle. Hain uusiin työtehtäviin ja niiden myötä muutin kaupungista maaseudun rauhaan. Kannonkoskella ei tarvite murehtia ruuhkista kaupoissa tai katukuvassa. Uudessa työssä korona näyttäytyy sekä valtakunnallisina että alueellisina rajoituksina ja työnantajan ohjeina, joita pitää jatkuvasti seurata. Etäopetukseen siirtymisellä olisi luonnollisesti merkittävä vaikutus työn arkeen. 

Minä olen ymmärtänyt hyvin monta erilaista TV- ja radiolähetystä seuranneena, että koronatartunnan välttäminen ja sen levittämisen ehkäiseminen on mahdollista, kun välttää kontakteja ja huolehtii käsihygieniasta. Kun ei voi välttää kontakteja, voi riskin minimoida käyttämällä maskia.

Pandemian torjunnan keinot ovat sellaisia, että niitä on käytännössä vaikea säätää lailla. Vaikka lait vielä tartuntatautilakiin ja poikkeustilaan liittyen saataisiinkiin voimaan, niin niiden valvominen poliisivoimin olisi käytännössä hyvin rajallista - naapurikateus olisi ainoa tehokas keino valvontaan.

Jos jäädään odottamaan lain säätämisen prosessia, niin virus ehtii ottamaan pitkän etumatkan. Entä jos ihan  jokainen vain ottaa vastuun ja toimii asiantuntijoiden ohjeiden mukaan? Ei tarvita mitään pakkoa, jos kaikki vain ottavat maskit käyttöön liikkuessaan sellaisissa paikoissa, joissa on muitakin ihmisä ja turvavälien pitäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kenenkään ei tarvitse erakoitua, vaan valita se sosiaalinen verkosto, joka työssä ja vapaa-ajalla on tarpeellinen ja pysytellä sen verkoston keskuudessa. 

Liikunta ja erityisesti ulkona liikkuminen on ihmiselle hyväksi. Nyt pitää vain liikkua yksin tai pienen turvallisen sosiaalisen verkoston kanssa. 

Rokotukset ovat käynnistyneet ja vauhti kiihtyy koko ajan. Oma käsitykseni kaiken tiedon suodattamisen jälkeen on, että ei iso Koo yhdellä rokotuskierroksella vielä kokonaan häviä. Kuten erilaisten kausi-influenssien torjuntaan, tarvitaan Koronan torjunnassakin vielä useita rokotuskierroksia jotta viruksen aiheuttamalta taudilta ollaan turvassa. Ei siis hötkyillä, vaan maltetaan noudattaa terveys-turvallisuusohjeita arjessa.

Kun synkistely ei kuuluu tapoihini, niin lopuksi näkymä tulevaan uuteen normaaliin - vanhaanhan ei ole enää paluuta. Niin ikävää kuin Korona-aika on ollutkin, on se varmasti opettanut meitä pesemään käsiä, arvostamaan kohtaamisia ja yhteisöjä, tekemään etätöitä ja hyödyntämään erilaisia digitaalisia palveluja. Suomessa onkin otettu iso digiloikka Koronan aikana. Toki kaikilla kansalaisilla - ikään katsomatta - ei ole ollut tarvittavaa osaamista, taloudellisia ja henkisiä voimavaroja tai  tarvittavia tukiverkostoja tämän loikan ottamiseen. Koronan jälkeisenä aikana onkin entistä tärkeämpää kiinnittää huomiota yhteiskunnan eriarvoisuuden kaventamiseen. Oppilaitosmaailmassa tämä tarkoittaa lähiopetuksen ja eriläisten  tukipajojen lisäämistä,  Näin saadaan edes vähän kurottua kiinni sitä osaamisvajetta, mikä väistämättä on syntynnyt, kun ei ole päästy oppimaan työsaleissa ja työpaikoilla niin paljon kuin olisi ollut tarve.

Olin jo ennen Korona-ajan alkua sitä mieltä, että yhteisöllisyyden uusi tuleminen oli alkanut. Nyt tuli takapakkia käytäntöön, muttei tarpeeseen. Koronarajoitusten purkamisen jälkeinen uusi normaali on varmasti sellainen, jossa yhteisöllisyys ja kohtaaminen ovat johtavia teemoja kaikessa toiminnassa. 

Jospa nyt kevään ja alkavan kesän aikana kuunnellaan terveysalan ammattilaisia ja toimitaan heidän antamien suositusten ja ohjeiden mukaan riippumatta siitä tuleeko lakeja ja asetuksia. Tunnelin päässä näkyy valoa ja uusi normaali saattaa olla arjessamme jo ensi syksynä - toki kaikkien rajoitusten ja valmiustilojen purkamista saadaan varmasti odottaa ensi vuoden puolelle.  

Miten tahansa hallitus koronaa torjuukin, niin opposition mielestä se on kuitenkin väärin sammutettu. Siksi on viisasta kuunnella asiantuntijoita, käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja antaa politiikan rattaiden pyöriä omaan tahtiinsa. Hyvin olemme pärjänneet tähän asti ja niin saattaa käydä myös tulevaisuudessa.