Oppivelvollisuus Suomessa täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Juhlavuonna oppivelvollisuuden ikärajaa nostetaan 18 ikävuoteen ja elokuun alussa astuu voimaan uusi oppivelvollisuuslaki 1214/2020. Oppivelvollisuusiän korottamisen yhteydessä olisin kaivannut remonttia koko koulutusjärjestelmään. Kun tavoitteena on saada kaikille nuorille nuorille vähintään toisen asteen tutkinto, olisi pitänyt uudistaa myös perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen kokonaisuus sellaiseksi, että valmistuminen tapahtuisi pääsääntöisesti oppivelvollisuuden aikana.
Hyvää uudessa laissa on se, että nuoret pakotetaan hakeutumaan perusopetuksen jälkeen toiselle asteelle tai siihen valmistavaan koulutukseen. Maksuttomuus, vaikka onkin valtava yhteiskunnan tulonsiirto hyväosaisille, helpottaa joidenkin nuorten koulutuspolkua. Erilaisiin kuntien ja koulutuksen järjestäjien tukitoimiin on varauduttu taloudellisin panostuksin. Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen koulutuksen leikkauskauden voi nyt toivoa päättyneen. Ministeri Saramo lupasi haastattelussa valtion kustantavan kaikki siirtymävaiheen kulut, mutta oma käsitykseni on, että pitkässä juoksussa maksuton toinen aste vaatii kunnilta merkittävän panostuksen ja siinä piilee alueellisen eriarvoistumisen uhka.
Oppivelvollisuuslain velvoitteet koulutuksen järjestäjille, kuntien nuorisotyölle ja sosiaali- ja terveyspalveluille ovat jatkumo oppilas- ja opiskeluhuoltolain velvoitteille. Yhteiskunnan turvaverkko nuorille tiivistyy entisestään. On entistä vaikeampi antautua Hassisen Koneen vietäväksi, ellei ole täyttänyt 18 ikävuotta.
Oppivelvollisuuslaissa on paljon hyviä elementtejä ja yhteisvalinnan tuoreet tilastot osoittavat uuden lain kantavan nuoret koulutuksen kaivoon. Todellinen haaste on kuitenkin vasta edessä. Kuinka pitää kannettu vesi kaivosssa? Toisen asteen koulutuksen läpäisyyn liittyviä ongelmia ei oppivelvollisuuslaki ratkaise. Tarvitaan monipuolisia opetuksen ja ohjauksen toimia opiskelun arjessa ja entistä enemmän yhteistyötä ja dialogia toimijoiden välillä. Opiskelijoiden osallisuuteen ja opiskelijayhteisöihin panostaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin moniammatillisten verkostojen yhteistyö. Koska oma lempiteemani kehittämistyössä ja hyvinvoinnin edistämisessä on hyvien käytäntöjen juurruttaminen ja levittäminen, kaivelen mielelläni menneitä ja nostan esille näkökulmia ja toimintamalleja, joita mielestäni kannattaa edelleen jatkojalostaa.
Katsoessani opetusministeri Jussi Saramon haastattelua Ykkösaamussa, sain virikkeen kaivaa kirjahyllystäni Jukka Vehviläisen Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisun. Sykäys tuli siitä, että haastattelussa esitettiin oppivelvollisuuslain olevan keino ehkäistä syrjäytymistä. Varmasti ongelmakeskeisessä ajattelussa tämä onkin ollut tavoite ja perustelu lain laatimiselle, mutta ei koulutuksen keskeyttäminen ole sidoksissa vain syrjäytymisen uhkaan.
Vehviläisen tutkimustulosten mukaan erilaisista oppimisen tai arjen hallinnan ongelmista johtuvia keskeyttämisiä on 10-15% opiskelijoilla, mutta opintojen etenemisen vaikeuksia ja keskeyttämisajatuksia on 30-40% opiskelijoista. Jopa kolmannes opiskelijoista kokee, että opiskelupäivät eivät ole tarpeeksi haastavia ja työntäyteisiä. Ongelmakeskeisyyden sijaan onkin tärkeämpää panostaa koko opiskeluyhteisöä tukevaan tehokkaan läpäisyn oppimisympäristöön.
Vehviläisen tutkimustuloksiin perustuvassa mallissa on neljä kulmakiveä: johtajuus, opetus, luotsaaminen ja opiskelun tuki. Luotsaminen on lähes synonyymi ohjaamiselle, mutta luotsaamisessa korostetaan opiskelijan omaa roolia prosessissa. Viimekädessä opiskelijan kokemus oman opiskelunsa hallinnasta ja omien valintojen merkityksen konkreettinen kokeminen ovat asioita, jotka saavat opiskelijat sitoutumaan opintoihin.
Vaikka ammatillisen koulutuksen läpäisyn tehostamisen ohjelmalla 2011-2014 ei päästykään päätavoitteeseen valtakunnallisen keskeyttämisprosentin osalta, ohjelman hankkeissa saavutettiin erinomaisia tuloksia, kehitettiin suuri määrä hyviä käytäntöjä ja tutkimustyöllä löydettiin uusia näkökulmia keskeyttämisen problematiikkaan.
Läpäisyn tehostamisen historiikki -julkaisu sisältää tehokkaan läpäisyn oppimisympäristö -mallin lisäksi konkreettisia hyviä käytäntöjä luotsaamiseen, opetuksen järjestämiseen ja oppimisen tukemiseen. Vehviläisen kirjaamat läpäisyn tehostamisen 10 havaintoa kannattaa ottaa ohjenuoraksi ammatillisen koulutuksen johtamisessa, opetuksessa ja tukipalveluissa. Historiikki on myös tärkeä dokumentti monivuotisen hankeohjelman tulosten kokoamisessa. Toivottavasti erilaisista hankeohjelmista syntyy vastaavia yhteenvetoja, jotka edistävät hyvien käytäntöjen juurruttamista ja levittämistä hankkeiden päättymisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti