Välitilinpäätös

Joulu ja välipäivät ennen vuoden vaihtumista ovat oiva tilaisuus pysähtyä tarkastelemaan syksyn tapahtumia ja suunnittelemaan kevään reitinvalintoja. Tänä vuonna pysähtymiselle on ihan erityinen tarve, sillä vauhti on ollut kova ja rasteja on matkalla riittänyt. Lisäksi ensi vuosi näyttäisi tarjoavan entistä vauhdikkaammin pyörivää karusellia.

Vauhtia ja tapahtumien määrää voidaan kuvata tilastomerkinnöillä. Kesäloman jälkeisen 5 kuukauden työrupeaman aikana vierailin 34 oppilaitoksessa 5 asuntolassa. Osallistuin 5 seminaariin, 5 hyvien käytäntöjen arviointitilaisuuteen ja 8 alueelliseen koulutustilaisuuteen. Kun noihin tapahtumiin lisätään kokous- ja verkostotapahtumat, niin matkapäiviä kertyi syksyn aikana 55. Määrämittarit kertovat aktiivisuudesta kentällä, mutta hääräämisellä on muitakin ulottuvuuksia kuin sinkoilu sinne tänne.

Aloitetaan viittamalla edelliseen kirjoitukseeni, jossa käsittelin hankkeissa kehitettyjen tulosten juurtumisen ja levittämisen problematiikkaa. Kuluneen syksyn aikana käynnistyivät todenteolla Zoomi-hankkeen hyvien käytäntöjen arvioinnit. Arviointimalli ja erityisesti arviointitilaisuudet ovat saaneet kiitettävää palautetta osallistujilta. Näen tulosten kokoamisen hyvien käytäntöjen alustalle ja tulosten konkreettisten arviointien mahdollistavan entistä tehokkaamman juurruttamis- ja levittämistoiminnan.

Liikkuva koulu -ohjelma on laajentumassa toisen- ja korkea-asteen opiskeluun. Ensimmäiset OPH:n rahoittamat pilottihankkeet toisella asteella käynnistyivät syksyllä. Moni koulutuksen järjestäjä on nähnyt fyysisesti aktiivisten ja työntäyteisten opiskelupäivien merkityksen niin tärkeäksi, että kehittävät toimintaa Liikkuva amis -hengessä omarahoitteisesti. Syksyn aikana hääräsin mukana kolmen tällaisen kolutuksen järjestäjän Lupa liikkua -työryhmissä ja havaitsin miten pienillä budjeteilla ja asioilla saadaan paljon aikaan. Tärkeintä on henkilöstön motivaatio ja asioiden näkyväksi tekeminen. Yksi pieni asia ei ehkä tunnu merkitykselliseltä, mutta kun pieniä asioita yhdistellään, niin asiat saavat koko ajan kasvavan merkityksen. Lisäksi asiat on helpompi juurruttaa arkeen pieninä muutoksina. Opiskelijoiden motivoinnin kannalta ammatillisessa koulutuksessa fyysisen aktiivisuuden merkitys on tärkeä integroida alakohtaisesti työ- ja toimintakykyyn.

Syksyn aikana hyväksyttiin uusi ammatillisen kolutuksen laki, joka tulee voimaan 1.1.2018. Niinpä tulevaa kevättä sävyttää lain toimeenpano. Sitä jatkuu erilaisten siirtymäsäädösten johdosta aina vuoteen 2020. On lohdullista, ettei kaiken pidä olla valmiina ensi viikolla, vaan muutokselle on varattu aikaa. Tosin ennustan, että 2020 on jo muutama uusi muutos vähintäin lausuntokierroksella.

Uudistuva, asiakaslähtöinen, osaamisperusteinen ja järjestäjää tuloksista palkitseva ammatillinen koulutus on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus. Ammatillisen koulutuksen reformin onnistumisen kannalta on tärkeää, että uhat tunnistetaan, mutta toiminnassa niiden torjuntaa voimakkaammin tartutaan mahdollisuuksiin ja mahdollisuuksia tukevien toimintojen kehittämiseen. Ammatillisen koulutuksen kehittämissuunta on jo muutaman vuoden ollut  oppilaitoskeskeisestä opettajajohtoisesta koulutuksesta holistiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa työelämään luotsaavaa koulutusta tavoitteleva. Reformin toimeenpanossa onkin tärkeää tarkastella työelämän ja koulutuksen kokonaisuutta tämän ajan yhteiskunnassa ja yrittää ennustaa koko ajan nopeutuvan muutoksen tuomia ilmiöitä - niin uhkia kuin erityisesti mahdollisuuksia.

Ammatillisen koulutuksen järjestäjien asikkaita ovat opiskelijat ja työelämä. Lisäksi koulutuksen järjestäjillä on kannettavana osa yhteiskuntavastuusta työelämän kehittäjänä sisältäen osatyökykyisten valmennuksen ja koulutuksen heidän kiinnittymiseksi yhteiskuntaan.

Yhteisvalinnan kautta ammatilliseen koulutukseen hakeutuvien nuorten ohjauksessa olisi tärkeä korostaa heidän hakeutuvan ensimmäiseen ammattiin, alalle joka kiinnostaa eniten sillä hetkellä. Ammatillisen koulutuksen reformin myötä koulutuksen järjestäjän ja opiskelijan asiakassuhteesta saattaa tulla hyvinkin pitkäkestoinen, kun opiskelija palaa tutkinnon suoritettuaan täydentämään osaamistaan työelämässä tarvitsemillaan tutkinnonosilla. Ihmisen aivojen on havaittu kehittyvän jopa 25-vuotiaaksi saakka. Jo tämän johdosta ihmisen mielenkiinnon kohteet, oppimisvalmiudet ja urasuunnitelmat voivat kehittyä merkittävästi ensimmäisen tutkinnon suorittamisen jälkeen.  Lisäksi muuttuvassa työelämässä ammatteja häviää, työmenetelmät ja digitalisaatio vaativat täydennyskoulutusta ja syntyy ihan uusia ammatteja. Tulevaisuudessa on hyvin tavallista kouluttautua työuran aikana useaan eri ammattiin. Niinpä 15-vuotiaana ei tarvitse tehdä päätöstä loppuelämästään, vain ensimmäisestä tutkinnosta. Ja reformin jälkeenkin ammatillinen perustutkinto antaa jatko-opintokelpoisuuden korkea-asteelle.

Koulutuksen järjestäjien työelämäyhteistyö tiivistyy tulevaisuudessa entisestään. Digitalisaatio ja työelämässä tarvittava entistä laajempi osaaminen johtavat siihen, että työelämä tilaa koulutuksen järjestäjiltä työntekijöilleen osaamiskartoitukseen perustuvia tutkinnonosia. Oman arvioini mukaan yksi tulevaisuuden kysytyimmistä yhtälöistä on palvelualojen työntekijöiden tarvitsema turvallisuusalan tutkinnonosa, joka valmentaa tunnistamaan ja ennakoimaan uhka- ja väkivaltatilanteisiin johtavia tekijöitä, toimimaan puhjenneissa konfliktitilanteissa ja toisaalta  teknisenä osaamisena hyödyntämään koko ajan kehittyvää turvalaite- ja kulunvalvontateknologiaa.

Reformissa tavoiteltu lisääntyvä työpaikalla oppiminen edellyttää oppilaitosten ja paikallisen työelämän yhteistyön tiivistymistä ja työpaikkaohjaajien jatkuvaa koulutusta. Lisäksi tarvitaan opetushenkilöstön ja työpaikkaohjaajien yhteistyön kehittämistä yhteisohjaajuuteen - työelämäluotsaukseen, jolla tuetaan opiskeliijan HOKSin työurasuunnitelmaa ja siirtymistä koulutuksesta työelämään.

Uudistuva ammatillinen kolutus palvelee suurinta osaa opiskelijoista. Erityisesti itseohjautuvia, hyvän työ- ja toimintakyvyn omaavia opiskelijoita. Uhkana nähdään, että koulutuksen järjestäjät valikoivat tulevaisuudessa vain ns. varmasti opinnoissa menestyviä taloudellisesti varmoja opiskelijoita. Uhka on toki olemassa, mutta uskon koulutuksen järjestäjien kantavan yhteiskuntavastuunsa työvoimapoliittisen koulutuksen rahoituksella ja niin kauan kuin erityisen tuen järjestämiseen saa lisärahoitusta. Yhteiskuntavastuuta pitää voida jakaa opiskelijan kotikunnan, oppilaitoksen sijaintikunnan ja Kelan matalan kynnyksen kuntoutuspalvelujen sekä paikallisen työelämän kesken yhdessä. Erityisen paljon kaipaisin niin valtion kuin kuntien tasolla siilojen purkamista ja sitä kautta nuoriso- ja sosiaalityöntekijäiden jalkautumista oppilaitoksiin vahvistamaan yhteisöjen hyvinvointia.

Koulutuksen järjestäjien ja työpajojen yhteistyö on varsin kirjavaa.  On erinomaisia malleja onnistuneesta yhteistyöstä ja sitten taloudellisista tai pedagogisista asetelmista johtuvia ongelmaisia suhteita. Siinä välimaastossa ovat toisistaan erillään olevat tahot, joiden yhteistyö on satunnaista. Näkisin koulutuksen järjestäjien ja työpajojen yhteistyön kehittämisen suurena mahdollisuutena kehittää työelämälähtöistä koulutusta  erityisesti opiskelijan etsiessä omaa alaansa, oppilaitoksen opetusryhmien olleessa liian suuria riittävään ohjaukseen, opiskelijan halutessa edetä nopeammin tai hänen halutessaan erikoistua ohjaajan tuella, mutta oppilaitoksessa ei ole erikoistumisen mahdollisuutta. Kun koulutuksen järjestäjien ja työpajojen tiiviiseen yhteistyöverkostoon liitetään paikalliset työnantajat voidaan jälleen tarkastella kolmen toimijan yhteiskuntavastuun toteuttamista yhteistyössä  erityisesti osatyökykyisten kouluttamisessa ja työelämään kiinnittymisessä. Valtakunnallisella Työpajayhdistyksellä on käynnistymässä mittava hanke, jonka myötä varmasti työpajojen ja koulutuksen järjestäjien yhteistyö otta lähivuosina ison askelen eteenpäin.

Tekniikan - tai nykytermillä digitalisaation - kokoajan nopeutuvaa kehityksen seurauksena työelämä on koko ajan nopeutuvassa muutoksessa. Sitä seuraa ammatillisen koulutuksen jatkuvan uudistamisen ja kehittämisen tarve. Tässä kehityksen kiertokulussa on toisaalta tärkeä nähdä ja ymmärtää kokonaisuus, jotta ymmärtää asioiden väliset yhteydet. Lisäksi tarvitaan erikoistumista, sillä väitetään, että yleismiehet ja -naiset tietävät ja osaavat monenlaista, mutta eivät ole oikein hyviä missään. Koen että kokonaisuuden hahmottamisessa osaamiseni on riittävä ja asioilla joiden parissa olen häärännyt on selkeä yhteys toisiinsa. Tämän välitilinpäätöspohdinnan lopuksi taidankin tavoistani poiketan antaa Uuden vuoden lupauksen: ensi vuonna kehitän itseäni erikoistumalla johonkin nyt kokemistani mielenkiinnon  kohteista ja vahvuuksistani.